Poika raidallisessa pyjamassa - referaatti

Luin kirjan nimeltä Poika raidallisessa pyjamassa, jonka on kirjoittanut John Boyne. Kirjoitan referaatin, jossa kerron eroja kyseisen kirjan ja kirjan perusteella tehdyn elokuvan välillä. Kirja alkaa kertomalla 9-vuotiaan pojan Brunon ja hänen perheensä muutosta Berliinistä Aus-vitsiin. Kirjan ensimmäiset kaksi lukua kertovat muutosta, ensimmäisen luvun aikana Brunon äiti joutuu kertomaan ikävät uutiset pojalleen ja toinen luku käsittelee jo uutta taloa. Uutta taloa, josta Bruno ei ole kovin mielissään, eikä ymmärrä, minkä takia he ovat joutuneet muuttamaan isänsä työn takia pois omasta ihanasta kodistaan. Itse elokuvassa itse muuttoa ei käsitellä yhtä paljon kuin elokuvassa, eikä elokuvassa käy yhtä hyvin ilmi Brunon tuntemukset kuin kirjassa. Kirjan henkilöt, isä, äiti ja isovanhemmat kirjoitetaan joka lauseessa isolla kirjaimella, kuin he olisivat suuressa asemassa hänen elämäänsä. Vaikka Bruno on ylpeä isästään, hän samaan aikaan pelkää isäänsä, ehkä enemmän hänen työnsä ja arvonsa takia. Kirjan keskitysleirin nimi on muokattu ja kaunisteltu, Bruno kutsuu isänsä työnantajaa Hilleriksi. Bruno ei pidä hänestä, juuri sen takia, koska Hiller on antanut Brunon isälleen työtehtävän, joka vei heidät kauas kotoaan. Elokuvassa on suoraan lainattu lauseita, joita kirjassa on käytetty, mutta kaikkea ei elokuvasta näe. Kun aloitin kirjan, huomasi jo ensimmäisen sivun jälkeen, kuinka koskettava ja surullinen tämä tulee olemaan. Elokuvassa oli vain tiettyjä kohtia, mitkä saivat tuntemaan sympatiaa ja asioita, jotka koskettivat toden teolla, mutta kirja oli joka sivulla surullinen. Kirja antaa mahdollisuuden käyttää mielikuvitusta ja kuvitella itse, miltä kaikki näyttää. Sitä mahdollisuutta itse elokuva ei anna. Kirjan takakannessa yleensä on pieni kuvaus siitä, mistä kirja kertoo ja mihin se saattaa johtaa. Mutta tässä kirjassa takakannessa ei paljasteta juuri mitään, jotta lukija ei voi valita kirjaansa takakannen perusteella. Elokuvassa Bruno löytää keskitysleirin seikkailemalla metsässä, mutta kirjassa Brunon ikkunassa on epämiellyttävät maisemat suoraan keskitysleiriin, jota Bruno ja hänen siskonsa epäilevät maatilaksi.

Kun Bruno tapaa samanikäisen pojan Shmuelin, Bruno tuntuu olevan autaan tietämätön hänen tilanteestaan, eikä tunnu ymmärtävän, kuinka huonoissa oloissa Shmuel joutuu elämään. Kirjaa luettaessa pystyn paljon paremmin eläytymään Shmuelin tilanteeseen, kuin elokuvassa. Bruno ajattelee aluksi, että Shmuelilla on yhtä hyvät oltavat kuin Brunolla itsellään, eikä pysty välillä uskomaan Shmuelin kauhukertomuksia tästä kyseisestä maatilasta. Bruno alkaa jollain tavalla pitää uudesta kodistaan, sillä hänellä viimein on löytänyt itselleen ystävän, joka on hänen ikäisensä. Brunon ja Shmuelin tapaamiset ovat melko samanlaisia kirjassa kuin elokuvassa, mutta Shmuelin surua kuvataan paljon paremmin kirjassa. Pikkuhiljaa Bruno yrittää ymmärtää ja auttaa Shmuelia löytämään isänsä leiriltä. Siinä vaiheessa elokuvaa katsellessa tiesi, ettei tule käymään hyvin ja kohtaus oli erittäin jännityksessä pitävä. Mutta kirja osaa kertoa asiat paljon tarkemmin ja on täynnä surua. Elokuvan alku oli enemmän pitkäveteisempi, kuin kirja itsessään. Leiriin soluttautunut Bruno näkee kahdenlaisia ihmisiä, onnellisia ja naureskelevia ja onnettomia, itkeskeleviä ihmisiä. Kirjan loppu oli erilaisempi kuin elokuvassa. Kirjassa ei selviä täysin, mitä Brunolle ja Shmuelille tapahtui, kuin taas elokuvassa tilanne on paljon selkeämpi ja elokuvassa Brunon oma isä saa todistaa tätä ikävää tapahtumaa. Siihen elokuva päättyy, surulliseen tragediaan. Mutta kirja jatkuu vielä, kun Brunon äiti ja hänen siskonsa Gretel palaavat Berliiniin vanhaan kotiinsa, mutta perheen isä joutuu jäämään vielä Aus vitsiin ja selvittämään, mitä hänen pojalleen tapahtui ja miksi. Jos minun pitäisi silti valita kirjan ja elokuvan välillä, valitsen kirjan. Se kuitenkin sisälsi paljon enemmän, kuin elokuvassa osataan kuvata. Elokuva oli tietenkin myös hyvä, mutta 93 minuuttiin ei millään voi ängetä kaikkia niitä yksityiskohtia, joita kirjasta löytyy. Koko ajan lukiessani tätä kirjaa, mieleeni juolahti jatkuvasti, oliko Brunon äidillä ja Brunon isän alaisella, luutnantti Kotlerilla suhde. Kirjassa kerrotaan, kuin hyvissä väleissä he olivat, kunnes Kotler siirrettiin muualle toisiin tehtäviin. Ja, kuinka Brunon vanhemmat riitelivät siitä, jos luutnantti Kotler ei ollut Brunon äidille muuta, kuin Brunon isän alainen, ei hän olisi suhtautunut Kotlerin siirtoon niin vahvasti. Lisäksi epäilin kirjaa lukiessani ja myös tätä kyseistä elokuvaa katsoessani, että Kotlerin isä oli juutalainen. Sillä Brunon isä kyseli kirjassa, sekä elokuvassa ruokailun aikana Kotlerilta hänen vanhemmistaan, eikä Kotler ollut kovin mielissään tästä aiheesta, varsinkaan isästään puhumista. Mutta kirja jättää monet asiat mielikuvituksen varaan, ettei kaikkea kuitenkaan paljasteta. Kirja piti koko ajan lukijan varpaillaan, kuin taas elokuva ryhtyi jännittäväksi vasta lopussa. Kirja päättyi lauseisiin:- Ja tähän loppuu kertomus Brunosta ja hänen perheestään. Tietysti kaikki tämä tapahtui kauan aikaa sitten, eikä mitään sellaista voisi ikinä enää tapahtua. Ei tähän maailman aikaan.

Kulttuuri ja tasa-arvo

Haastattelin kouluni Pohjantähti-opiston maahanmuuttaja opiskelijoita, jotka parhaillaan opiskelevat suomen kieltä Avain ammattiin -linjalla, Kemin kulttuurikeskuksessa. Kirjoitin heidän näkemyksiään tasa-arvosta ja nykypäivän kulttuurieroista.

Täällä Kemissä on ihmisiä, jotka ovat hyvinkin ystävällisiä, sekä tasa-arvon voi huomata todella hyvin. Ollaan myös sitä mieltä, että tasa-arvo näkyy eri tavalla kaikilla alueilla ja on olemassa perheitä, joissa tasa-arvo ei kunnioiteta yhtä paljon, kuin jossain toisessa perheessä. Mutta on myös ollut tilanteita, jolloin on syntynyt väärinkäsityksiä. Tilanteet ovat yksilöllisiä. Hankaluudet työn saannin kanssa ovat yleisiä, myös suomalaisilla, mutta kun on tarvittava koulutus ja pätevyys, työpaikan löytäminen pitäisi olla varmaa. Näin ei aina käy. Silloin voi väkisinkin ajatella, onko kyse syrjinnästä, vai yksinkertaisesti työkokemuksen puutteesta tai työnhakijoiden suuresta määrästä. Joillekin töihin pääseminen on tärkeää ja kaikki pitäisi ottaa samanarvoisena työnhakijana, sillä kaikki kuitenkin lähtevät siitä samalta lähtöviivalta. Eikä työkokemuksen saaminen välttämättä onnistu, kun melkein jokaiseen työpaikkaan vaaditaan työkokemusta tietyn verran, mikä ei ole aina mahdollista. Työkokemusta ei voi saada, jos ei saa alan työtä.

Irakissa eräällä työpaikalla oli naisia, jotka tekivät samaa työtä kuin miehet, mutta naiset silti saivat enemmän palkkaa tehdystä työstä. Syynä oli se, että naisilla oli korkeampi koulutus suoritettuna. Mutta Suomessa naiset saavat samasta työstä vähemmän palkkaa kuin miehet, koska oletetaan, että miehet jaksavat fyysisesti paremmin kuin naiset. Tästä asiasta ollaan oltu eri mieltä, mutta kuten sanotaan, miehen euro on naisen 97 senttiä.

Kulttuurit kohtaavat

“Nuoret voivat eniten vaikuttaa tasa-arvon edistämiseen”

Niin Venäjällä, kuin Suomessa opetetaan jo kotona lapsille, mikä on oikein ja mikä väärin, jotta vältyttäisiin kiusaamiselta ja syrjinnältä. Tämä ei tietenkään aina toimi, sillä kiusaamista nähdään silti kouluissa, kuin työpaikoilla. Kiusaamista tapahtuu enemmän peruskoulussa, kun lapset ovat vielä niin nuoria, etteivät kaikki välttämättä ymmärrä, mitä se kiusaaminen voi aiheuttaa toiselle. Ammattikoulussa tai lukiossa kiusaaminen on vähäistä, mutta myös se vähäinenkin kiusaaminen on erilaisempaa, joskus jopa pahempaa, kuin ala-asteella tapahtuva kiusaaminen. Venäjällä ja Suomessa vanhempia kuuluu kunnioittaa, mutta se näkyy eri tavoin. Mieleeni painui, kuinka eräs oppilas totesi pettyneenä, kuinka Suomeen muuttaessa hänellä oli asiat hyvin. Mutta nykyään joidenkin maahanmuuttajien virheiden takia, useamman maahanmuuttajan maine on kadonnut sitä myötä. Näiden takia asioita yleistetään ja aiheutetaan pahaa mieltä ja syrjintää monia kohtaan. Tietenkin yleistäminen on väärin kaikkia kohtaan, eikä vain maahanmuuttajia koskien. Tämä on surullista, mutta totta. Nuoret voivat eniten vaikuttaa tasa-arvon edistämiseen, kuten esimerkiksi puhumalla näistä asioista muille nuorille. Oli sitten kaveriporukassa tai vaikka jossain vaikuttavassa yhdistyksessä, jossa saa äänen kuuluville monen ihmisen korville. Kaikki ovat oikeutettuja tasa-arvoon, jopa edesmenneet, heitä kuuluu kunnioittaa samoin kuin eläviä. Kunnioitus ja samanarvoisuus on myös suuri osa parisuhdetta. Olet sitten nuori, vanha tai jollain tapaa massasta erottuva, on silti yhtä arvokas, kuin kaikki muutkin. Pohjantähti-opistossa ei syrjintää nähdä, vaikka meitä oppilaita on täällä monesta eri maasta. Joukossamme voi olla kaikessa rauhassa, sillä ei tarvitse murehtia, mitä toiset ajattelevat, sillä täällä vallitsee tasa-arvo ja kunnioitus toisia kohtaan.

(kuva tähän, vähintään neljä oppilasta)

Eroja tasa-arvossa

“Kaikkia kulttuureita tulee arvostaa, mielipide-eroista riippumatta.”

Venäjän ja Suomen tasa-arvon käsitteellä on eroja. Venäjällä ei ole tasa-arvoista avioliittolakia homoseksuaalien välillä, joka Suomessa taas on ollut maaliskuun alusta lähtien. Venäjän kulttuurissa, kuten monessa maassa, avioliitto on vain naisen ja miehen välinen. Tämä mielipide on melko yksimielinen Venäjällä, mutta sitä pitää kunnioittaa, niin kuin kaikkia kulttuureita tulee arvostaa, mielipide-eroista riippumatta. Afganistanissa laki kieltää avioliiton samaa sukupuolta edustavan kanssa, toisin kuin Kosovossa tämä on laillista. Mutta molemmissa kulttuureissa tämä on silti suuri häpeä perheelle. Suomessa saa olla vain yksi voimassa oleva avioliitto kerrallaan, joka oli joidenkin mielestä huvittava asia, sillä joissakin maissa yhdellä miehellä voi olla useampikin vaimo. Kuten Afrikassa ja Afganistanissa. Esimerkiksi Afrikassa miehellä voi olla enemmän maksimissaan neljä vaimoa, mutta yleensä vaimoja on kaksi. Laki toimii samalla tavalla kuin Suomessa, mutta määrä on vain eri. Moniavioisuus on tarkoitettu ihmisille, jotka eivät ole herkästi mustasukkaista sorttia. Raha vaikuttaa paljon asiaan, sillä yleensä köyhällä miehellä ei ole yhtä vaimoa enempää ja toisin päin. Tasa-arvo eroja naisen ja miehen välillä on monia. Suomessa nainen voi olla pappi, poliisi sekä käydä armeijan, joka ihmetytti paljon oppilaita, joiden maassa naispoliisi ei tule kysymykseenkään. Eri maan perheissä on myös hivenen eroja. Kun suomalaisessa perheessä on yleensä 2-3 lasta, Afganistanissa lapsia ennen saattoi olla jopa 10 lasta, mutta lapsien määrä on vähentynyt ajan mittaan 3-4- lapseen. Naisten äänioikeus on useassa maassa silti samanlainen kuin Suomessakin, eli täysi-ikäinen nainen saa äänensä kuuluville vaaleissa. Kosovossa nainen voi olla presidentti siinä missä mieskin voi olla. Mutta Burmassa ja Somaliassa tämä ei ole mahdollista. Kun vertaillaan näitä asioita, voidaan sanoa, että Suomessa naiset ja miehet ovat melkein samalla viivalla. Haastattelun päätyttyä ymmärsin paljon paremmin, miksi maahanmuuttajat voivat olla todella yllättyneitä Suomen tapoihin. Se, että sain kuulla maiden eri tavoista ja kulttuurista avasi silmäni.

Kirjoittanut Anna Eveliina Koivunen