Poika raidallisessa pyjamassa - referaatti

Luin kirjan nimeltä Poika raidallisessa pyjamassa, jonka on kirjoittanut John Boyne. Kirjoitan referaatin, jossa kerron eroja kyseisen kirjan ja kirjan perusteella tehdyn elokuvan välillä. Kirja alkaa kertomalla 9-vuotiaan pojan Brunon ja hänen perheensä muutosta Berliinistä Aus-vitsiin. Kirjan ensimmäiset kaksi lukua kertovat muutosta, ensimmäisen luvun aikana Brunon äiti joutuu kertomaan ikävät uutiset pojalleen ja toinen luku käsittelee jo uutta taloa. Uutta taloa, josta Bruno ei ole kovin mielissään, eikä ymmärrä, minkä takia he ovat joutuneet muuttamaan isänsä työn takia pois omasta ihanasta kodistaan. Itse elokuvassa itse muuttoa ei käsitellä yhtä paljon kuin elokuvassa, eikä elokuvassa käy yhtä hyvin ilmi Brunon tuntemukset kuin kirjassa. Kirjan henkilöt, isä, äiti ja isovanhemmat kirjoitetaan joka lauseessa isolla kirjaimella, kuin he olisivat suuressa asemassa hänen elämäänsä. Vaikka Bruno on ylpeä isästään, hän samaan aikaan pelkää isäänsä, ehkä enemmän hänen työnsä ja arvonsa takia. Kirjan keskitysleirin nimi on muokattu ja kaunisteltu, Bruno kutsuu isänsä työnantajaa Hilleriksi. Bruno ei pidä hänestä, juuri sen takia, koska Hiller on antanut Brunon isälleen työtehtävän, joka vei heidät kauas kotoaan. Elokuvassa on suoraan lainattu lauseita, joita kirjassa on käytetty, mutta kaikkea ei elokuvasta näe. Kun aloitin kirjan, huomasi jo ensimmäisen sivun jälkeen, kuinka koskettava ja surullinen tämä tulee olemaan. Elokuvassa oli vain tiettyjä kohtia, mitkä saivat tuntemaan sympatiaa ja asioita, jotka koskettivat toden teolla, mutta kirja oli joka sivulla surullinen. Kirja antaa mahdollisuuden käyttää mielikuvitusta ja kuvitella itse, miltä kaikki näyttää. Sitä mahdollisuutta itse elokuva ei anna. Kirjan takakannessa yleensä on pieni kuvaus siitä, mistä kirja kertoo ja mihin se saattaa johtaa. Mutta tässä kirjassa takakannessa ei paljasteta juuri mitään, jotta lukija ei voi valita kirjaansa takakannen perusteella. Elokuvassa Bruno löytää keskitysleirin seikkailemalla metsässä, mutta kirjassa Brunon ikkunassa on epämiellyttävät maisemat suoraan keskitysleiriin, jota Bruno ja hänen siskonsa epäilevät maatilaksi.

Kun Bruno tapaa samanikäisen pojan Shmuelin, Bruno tuntuu olevan autaan tietämätön hänen tilanteestaan, eikä tunnu ymmärtävän, kuinka huonoissa oloissa Shmuel joutuu elämään. Kirjaa luettaessa pystyn paljon paremmin eläytymään Shmuelin tilanteeseen, kuin elokuvassa. Bruno ajattelee aluksi, että Shmuelilla on yhtä hyvät oltavat kuin Brunolla itsellään, eikä pysty välillä uskomaan Shmuelin kauhukertomuksia tästä kyseisestä maatilasta. Bruno alkaa jollain tavalla pitää uudesta kodistaan, sillä hänellä viimein on löytänyt itselleen ystävän, joka on hänen ikäisensä. Brunon ja Shmuelin tapaamiset ovat melko samanlaisia kirjassa kuin elokuvassa, mutta Shmuelin surua kuvataan paljon paremmin kirjassa. Pikkuhiljaa Bruno yrittää ymmärtää ja auttaa Shmuelia löytämään isänsä leiriltä. Siinä vaiheessa elokuvaa katsellessa tiesi, ettei tule käymään hyvin ja kohtaus oli erittäin jännityksessä pitävä. Mutta kirja osaa kertoa asiat paljon tarkemmin ja on täynnä surua. Elokuvan alku oli enemmän pitkäveteisempi, kuin kirja itsessään. Leiriin soluttautunut Bruno näkee kahdenlaisia ihmisiä, onnellisia ja naureskelevia ja onnettomia, itkeskeleviä ihmisiä. Kirjan loppu oli erilaisempi kuin elokuvassa. Kirjassa ei selviä täysin, mitä Brunolle ja Shmuelille tapahtui, kuin taas elokuvassa tilanne on paljon selkeämpi ja elokuvassa Brunon oma isä saa todistaa tätä ikävää tapahtumaa. Siihen elokuva päättyy, surulliseen tragediaan. Mutta kirja jatkuu vielä, kun Brunon äiti ja hänen siskonsa Gretel palaavat Berliiniin vanhaan kotiinsa, mutta perheen isä joutuu jäämään vielä Aus vitsiin ja selvittämään, mitä hänen pojalleen tapahtui ja miksi. Jos minun pitäisi silti valita kirjan ja elokuvan välillä, valitsen kirjan. Se kuitenkin sisälsi paljon enemmän, kuin elokuvassa osataan kuvata. Elokuva oli tietenkin myös hyvä, mutta 93 minuuttiin ei millään voi ängetä kaikkia niitä yksityiskohtia, joita kirjasta löytyy. Koko ajan lukiessani tätä kirjaa, mieleeni juolahti jatkuvasti, oliko Brunon äidillä ja Brunon isän alaisella, luutnantti Kotlerilla suhde. Kirjassa kerrotaan, kuin hyvissä väleissä he olivat, kunnes Kotler siirrettiin muualle toisiin tehtäviin. Ja, kuinka Brunon vanhemmat riitelivät siitä, jos luutnantti Kotler ei ollut Brunon äidille muuta, kuin Brunon isän alainen, ei hän olisi suhtautunut Kotlerin siirtoon niin vahvasti. Lisäksi epäilin kirjaa lukiessani ja myös tätä kyseistä elokuvaa katsoessani, että Kotlerin isä oli juutalainen. Sillä Brunon isä kyseli kirjassa, sekä elokuvassa ruokailun aikana Kotlerilta hänen vanhemmistaan, eikä Kotler ollut kovin mielissään tästä aiheesta, varsinkaan isästään puhumista. Mutta kirja jättää monet asiat mielikuvituksen varaan, ettei kaikkea kuitenkaan paljasteta. Kirja piti koko ajan lukijan varpaillaan, kuin taas elokuva ryhtyi jännittäväksi vasta lopussa. Kirja päättyi lauseisiin:- Ja tähän loppuu kertomus Brunosta ja hänen perheestään. Tietysti kaikki tämä tapahtui kauan aikaa sitten, eikä mitään sellaista voisi ikinä enää tapahtua. Ei tähän maailman aikaan.

Kulttuuri ja tasa-arvo

Haastattelin kouluni Pohjantähti-opiston maahanmuuttaja opiskelijoita, jotka parhaillaan opiskelevat suomen kieltä Avain ammattiin -linjalla, Kemin kulttuurikeskuksessa. Kirjoitin heidän näkemyksiään tasa-arvosta ja nykypäivän kulttuurieroista.

Täällä Kemissä on ihmisiä, jotka ovat hyvinkin ystävällisiä, sekä tasa-arvon voi huomata todella hyvin. Ollaan myös sitä mieltä, että tasa-arvo näkyy eri tavalla kaikilla alueilla ja on olemassa perheitä, joissa tasa-arvo ei kunnioiteta yhtä paljon, kuin jossain toisessa perheessä. Mutta on myös ollut tilanteita, jolloin on syntynyt väärinkäsityksiä. Tilanteet ovat yksilöllisiä. Hankaluudet työn saannin kanssa ovat yleisiä, myös suomalaisilla, mutta kun on tarvittava koulutus ja pätevyys, työpaikan löytäminen pitäisi olla varmaa. Näin ei aina käy. Silloin voi väkisinkin ajatella, onko kyse syrjinnästä, vai yksinkertaisesti työkokemuksen puutteesta tai työnhakijoiden suuresta määrästä. Joillekin töihin pääseminen on tärkeää ja kaikki pitäisi ottaa samanarvoisena työnhakijana, sillä kaikki kuitenkin lähtevät siitä samalta lähtöviivalta. Eikä työkokemuksen saaminen välttämättä onnistu, kun melkein jokaiseen työpaikkaan vaaditaan työkokemusta tietyn verran, mikä ei ole aina mahdollista. Työkokemusta ei voi saada, jos ei saa alan työtä.

Irakissa eräällä työpaikalla oli naisia, jotka tekivät samaa työtä kuin miehet, mutta naiset silti saivat enemmän palkkaa tehdystä työstä. Syynä oli se, että naisilla oli korkeampi koulutus suoritettuna. Mutta Suomessa naiset saavat samasta työstä vähemmän palkkaa kuin miehet, koska oletetaan, että miehet jaksavat fyysisesti paremmin kuin naiset. Tästä asiasta ollaan oltu eri mieltä, mutta kuten sanotaan, miehen euro on naisen 97 senttiä.

Kulttuurit kohtaavat

“Nuoret voivat eniten vaikuttaa tasa-arvon edistämiseen”

Niin Venäjällä, kuin Suomessa opetetaan jo kotona lapsille, mikä on oikein ja mikä väärin, jotta vältyttäisiin kiusaamiselta ja syrjinnältä. Tämä ei tietenkään aina toimi, sillä kiusaamista nähdään silti kouluissa, kuin työpaikoilla. Kiusaamista tapahtuu enemmän peruskoulussa, kun lapset ovat vielä niin nuoria, etteivät kaikki välttämättä ymmärrä, mitä se kiusaaminen voi aiheuttaa toiselle. Ammattikoulussa tai lukiossa kiusaaminen on vähäistä, mutta myös se vähäinenkin kiusaaminen on erilaisempaa, joskus jopa pahempaa, kuin ala-asteella tapahtuva kiusaaminen. Venäjällä ja Suomessa vanhempia kuuluu kunnioittaa, mutta se näkyy eri tavoin. Mieleeni painui, kuinka eräs oppilas totesi pettyneenä, kuinka Suomeen muuttaessa hänellä oli asiat hyvin. Mutta nykyään joidenkin maahanmuuttajien virheiden takia, useamman maahanmuuttajan maine on kadonnut sitä myötä. Näiden takia asioita yleistetään ja aiheutetaan pahaa mieltä ja syrjintää monia kohtaan. Tietenkin yleistäminen on väärin kaikkia kohtaan, eikä vain maahanmuuttajia koskien. Tämä on surullista, mutta totta. Nuoret voivat eniten vaikuttaa tasa-arvon edistämiseen, kuten esimerkiksi puhumalla näistä asioista muille nuorille. Oli sitten kaveriporukassa tai vaikka jossain vaikuttavassa yhdistyksessä, jossa saa äänen kuuluville monen ihmisen korville. Kaikki ovat oikeutettuja tasa-arvoon, jopa edesmenneet, heitä kuuluu kunnioittaa samoin kuin eläviä. Kunnioitus ja samanarvoisuus on myös suuri osa parisuhdetta. Olet sitten nuori, vanha tai jollain tapaa massasta erottuva, on silti yhtä arvokas, kuin kaikki muutkin. Pohjantähti-opistossa ei syrjintää nähdä, vaikka meitä oppilaita on täällä monesta eri maasta. Joukossamme voi olla kaikessa rauhassa, sillä ei tarvitse murehtia, mitä toiset ajattelevat, sillä täällä vallitsee tasa-arvo ja kunnioitus toisia kohtaan.

(kuva tähän, vähintään neljä oppilasta)

Eroja tasa-arvossa

“Kaikkia kulttuureita tulee arvostaa, mielipide-eroista riippumatta.”

Venäjän ja Suomen tasa-arvon käsitteellä on eroja. Venäjällä ei ole tasa-arvoista avioliittolakia homoseksuaalien välillä, joka Suomessa taas on ollut maaliskuun alusta lähtien. Venäjän kulttuurissa, kuten monessa maassa, avioliitto on vain naisen ja miehen välinen. Tämä mielipide on melko yksimielinen Venäjällä, mutta sitä pitää kunnioittaa, niin kuin kaikkia kulttuureita tulee arvostaa, mielipide-eroista riippumatta. Afganistanissa laki kieltää avioliiton samaa sukupuolta edustavan kanssa, toisin kuin Kosovossa tämä on laillista. Mutta molemmissa kulttuureissa tämä on silti suuri häpeä perheelle. Suomessa saa olla vain yksi voimassa oleva avioliitto kerrallaan, joka oli joidenkin mielestä huvittava asia, sillä joissakin maissa yhdellä miehellä voi olla useampikin vaimo. Kuten Afrikassa ja Afganistanissa. Esimerkiksi Afrikassa miehellä voi olla enemmän maksimissaan neljä vaimoa, mutta yleensä vaimoja on kaksi. Laki toimii samalla tavalla kuin Suomessa, mutta määrä on vain eri. Moniavioisuus on tarkoitettu ihmisille, jotka eivät ole herkästi mustasukkaista sorttia. Raha vaikuttaa paljon asiaan, sillä yleensä köyhällä miehellä ei ole yhtä vaimoa enempää ja toisin päin. Tasa-arvo eroja naisen ja miehen välillä on monia. Suomessa nainen voi olla pappi, poliisi sekä käydä armeijan, joka ihmetytti paljon oppilaita, joiden maassa naispoliisi ei tule kysymykseenkään. Eri maan perheissä on myös hivenen eroja. Kun suomalaisessa perheessä on yleensä 2-3 lasta, Afganistanissa lapsia ennen saattoi olla jopa 10 lasta, mutta lapsien määrä on vähentynyt ajan mittaan 3-4- lapseen. Naisten äänioikeus on useassa maassa silti samanlainen kuin Suomessakin, eli täysi-ikäinen nainen saa äänensä kuuluville vaaleissa. Kosovossa nainen voi olla presidentti siinä missä mieskin voi olla. Mutta Burmassa ja Somaliassa tämä ei ole mahdollista. Kun vertaillaan näitä asioita, voidaan sanoa, että Suomessa naiset ja miehet ovat melkein samalla viivalla. Haastattelun päätyttyä ymmärsin paljon paremmin, miksi maahanmuuttajat voivat olla todella yllättyneitä Suomen tapoihin. Se, että sain kuulla maiden eri tavoista ja kulttuurista avasi silmäni.

Kirjoittanut Anna Eveliina Koivunen

Mitä olen oppinut?

Mitä olen oppinut työharjoittelun kautta?

- tavoitteenani oli saada lisää rohkeutta, jossa olen onnistunut omasta mielestäni. En vielä kunnolla pysty heittäytymään kaikkeen täysillä mukaan, mutta yritän parhaani siinä. Ohjaustilanteita omalla kohdallani on ollut melko vähän, tietenkin aina päivän aikana täytyy tarkkailla, että kaikki noudattavat yhteisiä pelisääntöjä, mutta varsinaisesti en ole itse ohjannut vielä mitään liikunnallista toimintaa. Saa nähdä, miten siinä onnistun, sillä ensi maanantaina pääsen ohjaamaan ulkoliikuntaa lapsille. Täytyy saada kaikki innolla mukaan leikkeihin, mutta melko yksinkertaisilla säännöillä, sekä pitää huoli, että leikit ovat lapsille mieluisia. Kaikki pitävät eri asioista, joten en tiedä, onko tämä ohjaaminen minulle hankalaa, sillä joudun ensi kertaa yksin ohjaamaan. Yleensä lähihoitajapuolella minun on täytynyt joko ryhmän tai parin kanssa pitää ohjattua toimintaa erilaisille asiakasryhmille. Ne ovat onnistuneet ongelmitta, kunhan on aina varasuunnitelma, jos jokin asia ei onnistukaan. Sekä täytyy muistaa ottaa kaikki tarvittavat välineet ja huomioida tilat, asiakasryhmä ja aika.
Pystyn itsenäisesti toimimaan lasten kanssa, keittiössä yms. Eikä minun tarvitse enää suoraan sanottuna kulkea perässä ja tarkkailla, miten asiat hoituvat. Jo viikossa aloin päästä kärryille mitä tehdään ja miten asiat tehdään.

Mitä mieltä olen työharjoittelupaikastani?

- olen nauttinut työharjoittelusta kovasti, täällä on todella mukavat työntekijät, jotka osaavat auttaa ja neuvoa tilanteessa kuin tilanteessa. Joka päivä koen vähän erilaisia haasteita, joista täytyy selviytyä, kuten esimerkiksi lasten väliset riidat, jos joku ei esim. suostu osallistumaan mihinkään toimintaan jne. Ja aina täytyy olla varasuunnitelma, jos jotain toimintaa ei voikaan toteuttaa. Työajat ovat sopivat, kovin moni ei ole aamuihminen (niin kuin en minäkään), joten työskentely 11.30 puoli viiteen on sopiva. Tietysti talvellahan se ärsyttää, kun töistä päästyä on niin pimeää. Jo lähihoitajapuolella tiesin, että haluan työskennellä lasten ja nuorten kanssa, joten tämä työpaikka on aivan mahtava pohja, jos tähtää lapsiin ja nuoriin. Voi olla, että lähden Peräpohjolan opistolle lukemaan nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi, tai sitten jatkan lähihoitajapuolta vielä. Mutta näillä näkymin, on se PPO minun tähtäimessäni.

Joulutunnelmia Liltsussa

Viikko 48:
On kulunut vähän aikaa, että olen kirjoittanut tätä oppimispäiväkirjaa, syynä on se, että olen ollut kipeänä todella paljon ja toinen syy on se, että jos kirjoittaisin joka ikisestä päivästä tänne, teksti olisi suurinpiirtein samaa joka päivä. Sillä täällä on kuitenkin ne tietyt rutiinit, läksyt, pelit, välipala. Sitten tiistaisin ja torstaisin välipalan jälkeen on Junko-hallilla toimintaa, yleensä se pohjautuu siihen jalkapalloon, kun meillä kerran on Junko-halli käytössä ja suurin osa lapsista suosii sitä paljon. Ja keskiviikkoisin ja perjantaisin on sitten jäähalilla luistelua. Maanantait ovat sitten ns. "vapaavalintaisia". Ollaan yleensä kyllä ulkona ja päätämme sitten, mitä pelaamme, tietenkin lapset saavat vaikuttaa myös ja ehdottaa joitain eri leikkejä. 

Mutta niin, siksi en kirjoita joka päivä tänne. Pyrin kuitenkin kirjoittamaan paljon päivistäni ja siitä, mitä olen oppinut. On hankala kirjoittaa, mitä on oppinut, ei vain löydä oikeita sanoja. Rohkeampi olen nykyjään, sen huomaan itsekin selvästi. Ohjaustaitojani en ole vielä päässyt kunnolla näyttämään, kun olen jo parina maanantaina ollut kipeänä, ne ovat olleet päivä, jolloin pääsee itse suunnittelemaan, mitä tehdään.

Viime viikolla meillä oli jalkapallon yhteydessä myös viestiä. Itse en ehtinyt osallistua, kun eräs lapsista ei halunnut pelata jalkapalloa, joten pelasimme yhdessä mölkkyä. Pääasiassa suunnitelmana on, että kaikki lapset osallistuisivat yhteiseen toimintaamme, mutta joskus joku lapsista ei välttämättä halua pelata jalkapalloa,tai lähteä jäälle yms. Silloin siinä tapauksessa yritämme vielä suostutella osallistumaan, mutta jos lapsi ei halua, hän voi jäädä ohjaajan kanssa sisälle tai tehdään jotain muuta ulkona, jäällä tai Junko-hallilla,kuten esimerkiksi mölkky. Mutta tämä ei tule tavaksi, joskus voi olla mahdollisuus olla osallistumatta, muttei joka ikinen kerta, ettei muutkin lapset lakkaisi osallistumasta.

Huomenna 8.12 on suunnitelmissa pikkujoulut lapsille, joten kirjoitan siitä sitten ensi kerralla,kunhan olen kuvia saanut otettua.

Pokemoneja Pokemoneja

Olen valitettavasti ollut kipeänä 14.-16. aikana eli maanantaista keskiviikkoon asti. Eli menin vasta torstaina töihin. Oli ne päivän rutiinit ennen lasten tuloa niinkuin yleensäkin, paitsi, että ainakin viikon kahden ajan muutama lapsista on tullut jo aikaisemmin iltsuun kuin yleensä. Oli vähän outoa palata ns. pidemmän viikonlopun jälkeen töihin, vaikka mikään ei oikeastaan ollut muuttunut. Lapset olivat keskiviikkona askarrelleet Pokemon-aiheisia piirroksia, mallit olivat käsittääkseni valmiina ja ne tehtiin kartongista. 

Eli torstaina askartelin hamahelmillä yhden lapsen kanssa, hän välttämättä halusi, että teen Pokepallon, hänen ohjeistamana tietenkin, sillä hyvä että muistin niiden väritkään. En ole ikinä oikein ollut perillä näistä Pokemon-jutuista... Pitäisi ilmeisesti olla. No mutta pelasimme myös jalkapalloa Junko-hallilla kuten joka torstai teemme ja ehdimme siinä olla myös hippaakin ja hännänryöstöä.

Perjantaina piti pyykit laittaa ja pelasimme hetken ajan lautapelejä ennenkuin lapset menivät jäälle luistelemaan. Päivä meni todella nopeasti piirrellessä ja pelatessa. Itse en mennyt jäälle, koska jäin suunnittelemaan maanantaille erilaisia leikkejä. Keksinkin niitä todella monta, nyt vain pitäisi valikoida mitkä sopisivat lapsille ja mitkä ovat hauskoja, mutta säännöt helppoja. 

Rohkea rokan syö! osa.5

7.11 Maanantaina oli suunnitelmissa lähteä Poke-kävelylle, lapset saivat luvalla räplätä kännyköillään ja metsästää Pokemoneja! Mutta ennen hupia, täytyy tehdä työt. Eli lasten tullessa paikalle, autoin läksyissä ja pelasimme muistipeliä, Unoa ja kaikkea mitä tiloista löytyi. Jonka jälkeen lapset saivat välipalansa.
Olin aamupäivästä auttanut eväiden kanssa, tyhjensin tiskikoneen ja heitin kahvia koneistoon, jotta jaksaa puoli viiteen saakka. Mikään ei ole muuttunut, edelleen päivät menevät melko nopeasti, kun lasten kanssa saa leikkiä melkein koko päivän. 

Olinko jo maininnut? Aluksi työni täällä piti kestää sen kaksi viikkoa, mutta nyt olimme päättäneet, että jatkan työharjoitteluani täällä 21. joulukuuta saakka, jonka jälkeen alkaa joululoma!

8.11 Tiistaina tein huomista varten eväät lapsille, jonka vuoksi en päässyt työntekijöiden ja lasten kanssa Junko-hallille pelaamaan jalkapalloa. Tiistaisin ja torstaisin olemme Junko-hallilla, kuten sitten keskiviikkoisin ja perjantaisin jäällä. Minulle on sanottu, että maanantai on aino ulkoilupäivä, kun emme ole jäällä tai Junko-hallilla. Joten maanantaille voin suunnitella jotain hyviä leikkejä, kuntopiirejä ja sen sellaista. Kun lapset tulivat hallilta, pelasimme Unoa ja Yatzya lasten kanssa. Olen aikaisemmissa työharjoittelu paikoissa sanonut kaikille että tarvitsen lisää rohkeutta, josta entiset ovat ohjaajani olleet samaa mieltä. Mutta omasta mielestäni täältä olen sitä rohkeutta saanut kerättyä aika paljon. En tosin ole satavarma, ovatko työntekijät samaa mieltä kanssani. Sehän selviää vain kysymällä!

9.11 Keskiviikkona lähdimme klo:13.00 bussikuljetuksella Torniota kohti Duudsonit Activity Parkiin. Ensiksi haimme yhden lapsen koulultaan jolla päättyi koulu vartin yli yksi. Sitten saimme bussin kohti Torniota. Meillä oli neljään asti aikaa temmeltää ja itsekin osallistumalla sain jalat ihan maitohapoille. Aika meni kyllä nopeasti ja energiaa kului ihan riittävästi. Päivähän päättyi sitten siihen kun ajoimme Torniosta takaisin hallille ja suurimmalla osalla oli jo vanhemmat odottelemassa.

Torstaina 10.11 teimme läksyjä ja pelasimme pelejä ja luimme kirjoja. Lapset myös innostuivat rakentamaan majaa sohvatyynyistä, joka oli varsinaista luksusta heille. Välipalan jälkeen lähdimme Jungolle pelaamaan jalkapalloa ja viestiä. Lapset kyllä olivat täysillä mukana hännänryöstössä, viestissä ja jalkapallon pelaamisessa. Itselläni tosin on ollut jo jonkin aikaa vatsa tosi kipeänä, joten en päässyt osallistumaan, mutta toimin virallisena valokuvaajana sen ajan.

Keskiviikon höpinöitä osa.4

Viikko alkoi todella hyvin, lukuunottamatta sitä, että maanantain perushommat piti tehdä ensimmäisenä. Tiskikonetta tyhjennellä ja niin edespäin. Olen saanut aivan mahtavan mahdollisuuden kehittää ohjaajan taitojani näiden iloisten työntekijöiden ja pirteiden lasten kanssa. En usko, että haluaisin viettää työharjoitteluani missään muualla. Eilen juttelin opettajani kanssa jatkosta, sovimme, että jatkan Lämäreillä ensi kuun 21. päivään saakka. Joten opettaja tuli tänään klo: 11.00 käymään paikan päällä, jotta saimme allekirjoitettua jatkosopimuksen, eli se tarkoitti sitä, että tulin töihin noin puoli tuntia aikaisemmin kuin yleensä, vaikkei se kyllä haittaakaan minua. Maanantai meni ulkona kuntopiirissä ja tiistaina Lappialta tuli oppilaita pitämään toimintaa lapsille. Olimme ulkona hippaa, sun muita pihaleikkejä. Sitten lopuksi siirryimme Junkohallille pelaamaan lipunryöstöä ja jalkapalloa.

On hankala kirjoittaa, mitä on oppinut tämän työharjoittelun kautta, vaikka olenkin oppinut paljon uusia asioita. Ohjaaminen, suunnittelu yms. 

Tänään, eli keskiviikkona oli jääkiekon vuoro, tosin en itse päässyt taaskaan mukaan, mutta perjantaina liityn joukkoon ja yritän olla murtamatta nilkkaani

Ja tosiaan 25.11 olen lähdössä Peräpohjolan Opistolle tutustumaan päivän ajaksi, jotta pääsen vielä enemmän kärryille siitä, miten hommat siellä hoidetaan ja miten edetään. Toivottavasti saan mahdollisimman paljon irti tästä tutustumiskäynnistä. 

Olen tosi hyvin viihtynyt Lämäreillä iltapäiväkerhon toiminnassa, tuntuu, että vaikka ensimmäinen viikko oli sitä tutustumista, olen päässyt niin paljon tässä hommassa kärrylle, ihan kuin olisin ollut siellä aikaisemminkin.